Nepalin-liftari

Lentokone laskeutui Seutulan kiitoradalle etuajassa jo ennen kahta tänään iltapäivällä. Olen suomessa, vaikea suhtautua mihinkään täällä oikein mitenkään.

Lentoni lähtee Katmandusta reilun Kolmen ja puolen tunnin kuluttua. Tämä jää viimeiseksi merkinnäkseni, jonka kirjoitan Nepalista, sillä kolmen vartin päästä minun pitää olla taksissa matkalla lentoasemalle. Sääli jättää Nepal, mutta mukava palata kotiin.

Vietin viimeistä Katmandun-iltaani Nepalissa työskentelevän suomalaisen luona. Kerroin kokemuksitani ja kiittelin avusta. Joimme olutta.

Olimme molemmat sitä mieltä, että Nepalin hierarkinen kulttuuri on ongelma kehityksen kannalta. “Tiedä sitten, johtuuko se hindulaisuudesta vai jostain muusta”, tuttavani mietti. “Oikeastaan se on samantekevää, perinteessä se kuitenkin on.”

Kerroin, miten minua oli joka ikisessä yhteydessä yritetty viedä puhumaan johtajien kanssa. Esimerkiksi “kadonneiden” omaisia haastatelleessani käytin puoli tuntia siihen, että vakuutin tarvitsevani juttuuni ihan tavallisten ihmisten tarinoita johtaja yleisanalyysin sijaan. Puolen tunnin keskustelun aikana sain ison palan yleisanalyysiä, jossa ei ollut mitään uutta, mutta lopulta viestini meni perille.

Se oli täällä poikkeuksellista. Usein olen jäänyt täysin vaille tavallisten ihmisten ääntä.

Tämänaamuisessa Kathmandu Postissa Manjushree Thapa, jonka erinomaisen Forget Kathmandu -kirjan ostin lentolukemisksi ja olen ennen lentoa jo ahminut lähes kokonaan, kirjoitti tarpeesta kuulla rivikansalaisten tarinoita Nepalista. “Rigoberta Mencchun tarinan kautta maailma sai tietää Guatelaman alkupeäisväestön joukkomurhasta”, Thapa kirjoitti ja peräsi tavallisen maoistinaisen omaelämäkertaa markkinoille.

Oli helppo olla Thapan kanssa samaa mieltä. Lukisin hemmetisti paljon mieluummin antropologin tai toimittajan kirjaaman, lukutaidottoman köyhän nepalilaisen tarinan elämästään tässä hullunmyllyssä kuin ummehtuneita poliittisia lausuntoja. Niiden kautta olisi mahdollista päästä kiinni siihen, mitä elämä täällä oikeasti on, ihmisen näkökulmasta.

Tämän maan tavalliset ihmiset tarvitsevat oman äänen. Edustuksellinen demokratia ei riitä.

“Kolmekymmentä vuotta”, tuttavani sanoi. Niin kauan menee, ennen kuin tämä maa on jaloillaan ja uusi, tasaarvoon ja itseensä uskova sukupolvi on kasvanut ja oottanut haltuunsa yhteiskunnan. Sitä ennen naiset, daliitit ja etniset vähemmistöt ovat enemmän kuin vähemmän kyykytettyjä, eikä todelliselle kehitykselle ole edellytyksiä.

Kuulin saman lauseen matkani alussa, ja pidin sitä yltioöoptimistisena. Viiden viikon jälkeen se kuulostaa jo mahdolliselta. Olen tavannut monia nuoria Nepalilaisia, jotka näkevät ongelmat ja ovat valmiita tekemään töitä, jotta muutos olisi mahdollinen. Se on hyvä merkki, merkki kulttuurin muutoksesta.

Tuttavani kertoi eilen, että Intian mafia on ottanut muutaman viikon kuluessa haltuunsa useita kaupunkeja Eteläisessä Nepalissa. Katmandussa armeija partioi kaduilla eilen, viranomaisten mukaan tarkoituksena auttaa poliiseja kasvaneen rikollisuuden hillitsemisessä. Ikäviä juttuja, joilla on linkkinsä kansannousun kuohuntaan ja kansalaistottelemattomuuteen - lain vähäinen kunnioitus ja järjestyksen ylläpito ovat nyt suurempia ongelmia kuin kuninkaan aikoihin.

Kun otetaan huomioon, että vielä viisikymmentä vuotta sitten Nepal oli maa, jossa ei ollut kuin muutama kymmenen kilometriä teitä ja lukutaitoisia oli maassa kourallinen, Nepal on kehittynyt viime vuosikymmeninä huomattavasti. Jos taas verrataan maan kehitystä Aasian tiikerivaltioihin, kuten Singaporeen tai Koreaan, kehitys on ollut hidasta. Moni viisas ihminen on raapinut päätään ja ihmetellyt, miksi.

Dor Bahadur Bista kirjoitti viisitoista vuotta sitten Nepalin kehityksestä klassikkokirjan Fatalism and Development, jonka nimi kertoo hyvin pitkälti Bistan tulkinnan takapajuisuuden syistä. Nepalin kulttuuri ei ole kovin otollinen kehitykselle, koska siinä on vahvasti fatalistisia piirteitä: kohtaloa ei voi muuttaa, ja pyristely on turhaa. Ajatus siitä, että ihminen voisi itse vaikuttaa kehitykseen, on outo.

Bistan analyysi on saattanut jossain määrin vanhentua, mutta se on siitä huolimatta mielenkiintoinen. Hän syyttää Nepalin kurjasta tilasta kastieliittiä, joka toi agressiivisesti maahan Intian kastijärjestelmän 1850-luvun puolivälissä.

Bahunilaisessa kastijärjestelmässähän ihmiset syntyvät osaansa, jossa heidän on elettävä lopun elämäänsä. Yksien tehtävä on johtaa, toisten olla alamaisia. Alamaisten tehtävä on tehdä työt, johtajien ei sovi liata käsiään.

Bistan analyysissä on pari erityisen puhuttelevaa kohtaa. Ensinnäkin Bista väittää, että Nepalissa hierarkisen järjestelmän ja kulttuurihistorian takia koulutusta ei pidetä keinona oppia taitoja vaan tapana nousta hierarkiassa. Yliopistotutkinto takaa arvostetun paikan järjestelmässä, mutta opittujen taitojen käyttäminen saattaa uhata arvovaltaa, sillä korkeassa asemassa olevien ei tulisi arvovaltansa takia tehdä töitä vaan teettää ne muilla. Bistan mukaan tämä on johtanut siihen, että Nepalissa kipeästi tarvittava tekninen ja maataloudellinen osaaminen valuu hukkaan, kun yliopistoissa hyvät tiedot hankkineet nuoret ryhtyvät hallinnon työntekijöiksi ja kieltäytyvät tekemästä käytännön töitä, jotka jäävät kouluttamattomien ihmisten tehtäviksi.

Törmäsin tähän ajatusmalliin Benissä, jossa juttelin parin alle kolmekymppisen opettajan kanssa. “Meidän on opittava arvostamaan työtä. Ei meidän tarvitse hävetä sitä, että työskentelemme, vaikka isämme onkin kerännyt meille varoja joilla ehkä voisimme elää joutilaisuudessa. Eihän meidän tarvitse hävetä? Eihän?”

Bistan mukaan taitojaan yhteiskunnan hyväksi käyttäviä, koulutettuja nuoria ei arvosteta menestyjinä, vaan heitä pidetään valinnoissaan epäonnistuneina ja mahdollisuutensa hukanneina luusereina. Sosiaalinen paine kitkee nopeasti työmoraalin länsimaissa tartunnan saaneista, Nepaliin palaavista nuorista ammattilaisista.

Koulutusta ei yhteiskunnan alemmissa kerroksissa nähdä hyödyllisenä edes sosiaalisen liikkuvuuden kannalta, mikä näkyy huononoa koulunkäyntimotivaationa. Köyhyydessä elävät, koulutusta vaatimatonta työtä tekevät vanhemmat eivät yksinkertaisesti näe mitään juonta lasten istuttamisessa matematiikan tunneilla. Tämänaamuisessa Himalayan-lehdessä esimerkiksi kerrottiin, että köyhät perheet olivat pistäneet lapset kotitöihin ja käskeneet lopettaa koulunkäynnin sen jälkeen, kun koulun ruokaohjelma (päivittäinen ateria ja 80% läsnäolleille tytöille kerran kuussa kaksi litraa ruokaöljyä) lopetettiin.

Muistan kyllä tämän saman ilmiön suomalaisesta peruskoulusta. Kun eteen tuli vaikeita ja abstrakteja asioita, aina luokasta löytyi joku, jonka mielestä algebra tai ruotsinkieli oli ihan tarpeetonta. Osa oli omalta osaltaan oikeassa, tuskinpa heille itäsuomalaisina siitossikalan isäntinä tai kaivinkoneyrittäjinä on ollut tarvitta derivoinnille tai toiselle kotimaiselle. Luokaltani lähti kuitenkin ainakin yksi roskakuskin poika yliopistoon, ja parista muusta tuli perheen ensimmäisiä ylioppilaita.

Toinen Bistan mielenkiintoinen havainto on erittely vastuuntuntoon sosiaalistumisesta. Bistan mukaan hindufatalismi yhdistettynä yhteiskunnan läpileikkaavaan hierarkisuuteen johtaa siihen, että kukaan ei oikeastaan opi kantamaan vastuuta mistään, ei ainakaan omatoimisesti. Tehtävien lyöminen laimin ei aiheuta tunnontuskia, koska vastuun katsotaan olevan jossain itsen ulkopuolella. Jos kukaan ei moiti tai rankaise, kaikki on OK. Ja kun vastuullisesta asemasta löytyy sukulainen, afno manchhe -järjestelmän hengessä pahat teot lakaistaan maton alle.

Suomalainen avustustyöntekijä tiivisti tämän toteamalla, että suurimpia Nepalin ongelmia on kurittomuus. Seuraavassa lauseessa naureskeltiinkin sitten paikallisten tapaa nimetä kaikkiin vähänkin merkittäviin tehtäviin vain omia sukulaisia.

Hierarkia, kohtalousko ja vastuuttomuus yhdistyvät ilmeisen usein paternalismiksi, jossa isähahmon oletetaan pitävän huolta. Kehitysyhteistyössä tämä on johtanut tilanteisiin, jossa nepalilaiset istuvat suu auki odottamassa, että ulkomainen avustaja kaataa maitoa suuhun ja aloittaa valituksen heti, kun palvelu loppuu, koska kokee itsensä petetyksi - “tehän luupasitte!”. Tämä on turhauttanut avunanatajia, mutta vikaa on kyllä heissä itsessäänkin. Olisi kannattanut mennä ensin kysymään, mitä ihmiset haluaisivat tehdä oman tilanteensa parantamiseksi ja auttaa ihmisiä rakentamaan itselleen parempaa elämää sen sijaan, että kaadetaan tonkasta hyvää ja oletetaan, että kyllä ne siitä vielä töihin rupeavat.

Bistan analyysi on ilmeisen luettu. Juttelin Nepalin kongressipuolueen ja Marxilais-leninistisen kommunistipuolueen opiskelijajohtajien kanssa, ja molemmat pitivät tärkeänä koulutuksen laajentamista ja suosikkijärjestelmän romuttamista. Oikeistolaisen kongressipuolueen nuorten agendalla oli päällimmäisenä, että lahjakkaille pitää antaa mahdollisuus. Vasemmistonuoret puolestaan painottivat, miten tärkeää olisi saada syrjäytyneet koulutuksen avulla mukaan yhteiskuntaan ja lisätä yhteiskunnan suunnitelmallisuutta.

Myös avustuspuolella ongelmat tiedetään ja suunta tuntuu olevan parempaan päin. Olen käynyt täällä monessa länsimaisella tuella pyörivässä projektissa, joissa koulutetut nepalilaiset kertovat projekteista, jotka lähtevät paikallisten tarpeista ja joissa paikalliset tekevät työn.

Kulttuuria ei muuteta yhdessä yössä, eikä edesä parissa vuosikymmenessä. Minusta näyttäisi kuitenkin siltä, että Nepalissa ollaan hiljalleen menossa parempaan suuntaan. Nuorissa voi olla Nepalin kukoistava tulevaisuus.

Kiinnostuneet voivat kysellä Bistan kirjaa lainaan, sitä voi olla hankala saada Suomesta.

Lauantai meni häslätessä, tingin tuliaishintoja Thamelin ja Durbar-aukion välisellä markkina-alueella. Huomenna katostaan, saanko vielä viimeiset tiedonmuruset hankituksi ennen paluuta. Lento lähtee tiistaina iltakahdeksalta ja saavun suomeen kymmentä yli kaksi keskiviikkona.

Maailmalla tuntuu olevan vallalla käsitys, että Nepalissa kaikki on nyt kansanliikkeen voiton jälkeen hyvin. Ei ole. Enkä puhu nyt edes köyhyydestä ja kastittomien kyykyttämisestä, vaan ihan vaan peruspolitiikasta.

Viikko sitten Nepalin parlamentti antoi julistuksen, jota paikallisissa lehdistössä kutsuttiin Nepalin Magna Cartaksi. Julistuksessa parlamentin alahuone otti ylimmän toimintavallan itselleen ja kumosi perustuslain kuninkaalle takaamat erityisvaltuudet ja -oikeudet. Tapahtumaa juhlittiin demokratian ja kansanliikkeen voittona, sekä Nepalissa että maailmalla.

Julistus on kuitenkin varsinainen miinakenttä. Alahuone, joka valittiin vaaleilla kahdeksan vuotta sitten ja oli neljä vuotta sitten erittäin epäsuosittu korruption ja laajalle levinneen omaneduntavoittelun vuoksi, julisti saaneensa kansalta oikeutuksen olla kaiken kirjoitetun lain yläpuolella. Parlamentti päättää, miten lait laaditaan ja koska vaalit pidetään. Julistukseen sisältyy myös kohta, jossa kaikkia alahuoneen kanssa poikkiteloin käyviä uhataan “vakavilla seurauksilla”.

Nepalissa hallitsee nyt siis parlamentti, ei laki. Sääntöjä ei ole, vaan ne laaditaan sitä mukaa kuin tarpeelliselta tuntuu. Ja nepalilaisen perinteen mukaan säännöistä on ollut tapana livetä, jos on valtaa välttää seuraukset.

Tämä menee nyt kuivan valtio-opin puolelle, mutta tämän maan ongelma on juuri nyt vallan keskittyminen ja tasapainon puute. Suomessahan valta jakautuu eduskunnan, hallituksen (sis. valtioneuvoston ja presidentin) ja oikeuslaitoksen välille. Eduskunta laatii lait, presidentillä on niihin veto-oikeus. Lait panee toimintaan hallitus, jolle eduskunta voi tarpeen tullen antaa kenkää. Oikeuslaitos voi tuomita hallituksen ja eduskunnan toimet lainvastaisiksi.

Nepalissa parlamentin valtaa tasapainottaa vain kansan uhkaus lähteä kaduille, jos päättäjien meno ei miellytä.

Oikeustieteilijät saavat nykytilanteesta harmaita hiuksia. Osan mukaan parlamentin valtuudet tulevat voittoisalta kansanliikkeeltä - vallankumoushallitusta ei sido vanhan vallan perustuslaki, eli meno on ihan jees. Toisten mukaan korkeimman oikeuden pitäisi puuttua peliin, mutta toistaiseksi kukaan ei ole halunnut ottaa siellä asiaa käsiteltäväksi “vakavien seurausten” pelossa.

Okei, nyt täällä on meineillään vallankumouksen jälkeinen siirtymäkausi, uutta perustuslakia olisi tarkoitus ruveta laatimaan pikimmiten ja varmaan jossain ryhdytään miettimään vaalejakin. Silti meno tuntuu tasapainottomalta - siltä, että tästä voidaan kellahtaa missä tahansa vaiheessa mihin tahansa suuntaan.

Mutta hei, tämähän on Nepal! Valta ei ole sillä, jolle se kuuluu, vaan sillä, joka pystyy sen itselleen ottamaan.

Uh. Tein juuri elämäni rankimman haastattelun, juuri sen jonka takia tänne tulin.

Muutaman neliön toimistohuoneessa oli pidetty pitkä kokous. huoneessa haisi vahvasti hieltä, ilma vaihtui hyvin hitaasti puoliavoimen oven kautta. Istuin lattialla kahden tulkin ja kymmenen “kadonneiden” omaisjärjestön jäsenen kanssa.

“Ympärillämme oli sotilaita. Kaikki hänen hampaansa oli hakattu irti ja hänellä oli pahoja ruhjeita ympäri kehoa”, köyhä nepalilaisnainen kertoi viimeisestä tapaamisesta miehensä kanssa ja purskahti itkuun, joka kesti minuutteja. Tapaamisesta on nyt neljä vuotta, mutta nainen toivoo yhä tapaavansa miehensä elossa.

Miestä epäiltiin maoistiksi. Häntä ei koskaan syytetty mistään, eikä hänen pidätyksestään ole olemassa pidätysmääräystä. Naisen valituksta ei käsitelty oikeudessa.

Kun yritin esittää ensimäistä jatkokysymystä tarinan jälkeen, ääneni murtui. Nainen ei tule koskaan tapaamaan miestään ja on onnekas, jos saa tietää, minne jänen miehensä ruumis on haudattu. Sain nieltyä myötätuntoitkun keskittymällä muistiinpanoihini.

Jututin muitakin samanlaisessa tilanteessa olevia ihmisiä ja kuutelin heidän yhteisiä vaatimuksiaan. Huominen kuluu numeroita ja faktoja tarkistellessa sekä juttua näpytellessä. Koko tarina kuvineen ilmestynee ensi viikolla Keskisuomalaisessa, jonne lupasin ennen matkaani kirjoittaa ihmisoikeusjutun Nepalin kapinasta. EDIT: Keskisuomalainen julkaiseekin jutun saman tien lauantaina 27. toukokuuta.

Arkielämän merkit kertovat Katmandun rauhoittumisesta. Kun saavuin maahan, joka toisessa kadunnurkassa oli sinimaastopukuisia aseistetun poliisin joukkoja joko konetuliaseiden tai ikävännäköisten mellakkavarusteiden kanssa. Kaupungilla kävellessä törmäsi tämän tästä myös partiossa oleviin sotilaisiin, jotka täällä erottaa aseistetuista poliiseista ensisijassa maastopuvun värin perusteella.

Nyt olin kameran kanssa kaupungilla nimenomaan etsimässä hampaisiin asti aseistautuneita “turvallisuusmiehiä”, mutta heitä ei näkynyt missään. Sotilaat ovat vetäytyneet kasarmeille, ja katuja vartioi liikenne- ei mellakkapoliisi.

Olo tuntuu turvallisemmalta ilman univormupukuisia asemiehiä.

Katselin myös, miten maoistinuoret maalasivat kommunistisia iskulauseitaan valkeisiin kivimuureihin. Myöhemmin minulle selitettiin, että muurin takana oleva rakennus on maoistien tuleva tukikohta. Entinen kapinajohtaja Prachanda, “Hurjimus”, muuttaa Katmandun keskustaan.

Eilen kuulin huhun, jonka mukaan Prachandan mukana pääkaupunkiin muuttaisi myös monta tuhatta aseistettua maoistia. Huhun kertoja vakuutti tämän olevan varteenotettava tieto, mutta hurjalta se kuulostaa. Kymmenen hengen henkivartiokaartin tuominen johtajien suojaksi olisi ihan ymmärrettävää vainoharhaisuutta, oman armeijan marssittaminen Katmanduun sen sijaan on lähinnä vittumainen temppu.

Tsekkasin kävijätilastot. Nepalin liftarissa on parikymmentä kävijää päivässä, joten ei tätä julkisuusarvon takia kannata tehdä. Kiitokset kaikille kymmenelle kävijälle, jotka palaavat paikalle lähes päivittäin.