Nepalin-liftari

Viikonloppu on ollut sateinen Katmandussa. Niskani menivät perjantaina jumiin, ja koetin hoitaa päänsärkyä käymällä hierojalla. Kipulääkkeet toimivat lopulta paremmin.

Otan jatkuvasti rennommin. Poliittinen prosessi on melko vauhdikkaassa käynnissä, mutta ellei kuningas tee armeijan avustuksella vallankaappausta, uutiskynnys Suomessa tuskin ylittyy. Olen saanut tältä matkalta kolme juttua julkaistuksi, yksi on editoinnissa. Ei mitään massiivista, enemmänkin olisi voinut tehdä, mutta toisaalta tämä matka on myös lomaa.

Törmäsin loppuviikosta hotellillani mukavaan brittiläis–Suomalaiseen sekaseurueeseen, jonka kanssa olen istunut iltoja ja päiviä, töitä olen tehnyt vain kun siltä tuntuu.

Etten saisi morkkista tahdin ja asenteen rauhoittamiseseta, vaihdoin perjantaina statukseni vapaasta toimittajasta kirjoittavaksi turistiksi ja annoin itselleni luvan lukea sateisena päivänä vuorikiipeilykirjoja sen sijaan, että yrittäisin epätoivoisesti järjestää tapaamisia ihmisoikeusjärjestöjen silmäätekevien kanssa.

Kolmea juttua pitäisi vielä työstää, yhdeksän päivää jäljellä. Katsotaan, miten paljoon turisti venyy.

Aamun lehdet huusivat Nepalin astuneen uuteen aikaan - kuninkaalla ei enää ole valtaa. Aamiaisella radiosta soi Tracy Chapmanin Talking ’bout the revolution, ja ihoni nousi kananlihalle.

Nepalin parlamentissa luettiin tänään historiallisena pidetty julistus, jolla vanhaa perustuslakia pistettiin uusiksi. Julistuksen mukaan Kuninkaalla ei enää ole valtaa, jonka vuoden 1990 perustuslaki hänelle vielä takasi, ja kuningashuone menettää nauttimansa etuoikeudet. Ylintä toimivaltaa käyttää tästedes parlamentti.

Nepalin armeijan nimi vaihtuu kuninkaallisesta kansalliseksi armeijaksi, ja se siirtyy parlamentin vallan alle. Myös kuninkaan neuvoa-antava neuvosto hajotetaan, koska se menetti luottamuksen helmikuun 2005 vallankaappauksessa.

Kuriositeettipuolella Nepal julistautui sekulaariksi valtioksi, mikä tarkoittaa, ettei maailmassa ole enää ainoatakaan hinduvaltiota. Lisäksi kuningas menetti oikeuden valita kruunun perijän – päätös oli olennainen täkäläisissä olosuhteissa, joissa kruununprinssi on maan ykkösinhokki, jonka pitkälle syntilistalle kuuluu muun muassa suositun kansanlaulajan tappo muutama vuosi sitten reilua ylinopeutta ajavalla kuninkaallisella menopelillä sekä parin viikon takainen, ilmeisestä ylinopeudesta johtunut kolarointi hääseurueen bussin kanssa Katmandussa.

Nyt kun vielä ottaisi tästä poliittisesta kielestä selvää. Jos julistus “is tabled”, tarkoittaako se, että esitys on otettu harkintaan vai että julistus astuu voimaan? Kantipur esittää uutisessaan, että parlamentti “on julistettu” ylimmäksi toimivallan käyttäjäksi.

Jos olisin kunnon uutista tekemässä, tsekkaisin tämän muutamasta lähteestä, mutta ilmeisesti valta vaihtui virallisesti pari tuntia sitten. Turistialue Thamelissa sitä ei kyllä huomaa, kaikki kiskovat sitä samaa kaljaa kuin aiemminkin ja puhuvat trekkaamisesta, kaduilta ei kuulu vallasta hurmioituneiden .

Päivitys: BBC kutsuu julistusta “suunnitelmaksi”, mikä antaisi olettaa, että julistukseta tuleelainvoimaista kamaa vasta hamassa tulevaisuudessa.

Nepalilaisten ja uuden hallituksen pari viikkoa kestänyt kuherruskuukausi alkaa olla ohi. Eilen poltettiin pari maan yleisradion autoa sekä kaksi valtion toimistojen menopeliä sekä tukittiin Katmanduun tuovat tiet, tänään mielenosoitukset ovat jatkuneet - näin itse New roadin tietämillä tuhatkunta kuninkaan vastaisia iskulauseita huutanutta mielenosoittajaa.

Autoja keskustassa ei poltettu, eikä uutissa ole toistaiseksi mainintoja mellakoinnista muuallakaan.

Ihmisiä ottaa kohtuullisen oikeutetusti päähän, että parlamentti ja hallitus eivät ole edenneet lupaustensa toteuttamisessa kovin tiukkaa tahtia. Eilen suurin viha kuohahti Nepalin demokraattisen kongressipuolueen johtajan, entisen pääministeri Deuban väitetystä lausunnosta, jonka mukaan armeijan ylipäällikkyyden pysyminen kuninkaalla on ihan jees. Deuba sittemmin kielsi sanoneensa mitään kuningasta puoltavaa.

Nepalilaiset ovat varpaillaan. Ihan hyvä niin, täällä kansaa on kyykytetty jo ihan tarpeeksi.

Kunhan vaan ymmärtäisivät eron mellakoinnin ja mielenosoittamisen välillä.

Reilusti vajaan kolmensadan kilometrin bussimatka kesti kaksitoista tuntia, ei taukoja. Paitsi loppumatkasta piti kävellä kuutisen kilometriä, kun hallituksen aikaansaamattomuutta protestoivat mielenosoittajat olivat pistäneet rekkoja valtatien tukkeeksi ennen Katmandua.

Olen taas täällä, missä tapahtuu ja pakokaasu haisee.

Herasin aamulla oman rytmini puolesta aikaisin, vain puoli tuntia paikallisten jalkeen. Livahdin jo seitsemalta kuvaamaan kylalaisia, nouseva aurinko antoi hyvan valon. Pujahdin jalkapallokentalle, jonka takana oli hindutemppeli.

Temppelin nurkalla minulle tuli juttelemaan tummiin pukeutunut, yksijalkainen intialainen pyha mies. Selvisimme jonkinlaisella sekakielella, otin hanesta pari kuvaa ja han selitti, etta temppeli on elaman kiertokulkua yllapitavan Shiva-jumalan julman inkarnaation Kalin pyhatto. Kali on varmaankin lansimaissa kauhistelluin jumalista, silla han on tuhoaja ja elaman pois ottaja, joka pukeutuu imiskailloista tehtyyn kaulaketjuun, pitaa yhdessa kuudesta kadestaan irti leikattua paata ja ratsastaa verenhimoisella tiikerilla. Populaarikulttuurissa Kalia palvovat ihmiset ovat niita, jotka uhraavat ihmisia ja uhkaavat Indiana Jonesia.

Temppelin papitar tuli mukaan keskusteluun. Uhrasin Kalille kymmenen rupiaa (eli annoin ne kolehtiin), sain papittarelta otsaani tikan, pyorean pyhan varilaiskan. Kalin merkin. Punaista tuli liikaa, ja se valui pitkin otsaani. Naytti silta, kuin olisin saanut luodin silmien valiin.

Ohi livahti joukko vakavan oloisia ihmisia, jotka kantoivat olkapaarilla keltaiseen kankaaseen kaarittya ruumista. Kiinnostuin ja livahdin peraan.

Vainajan omaiset kantoivat ruumiin Benin aarella yhtyvan kahden joen (joista toinen on muuten nimetty Kalin mukaan) yhtymakohtaan ja ryhtyivat rakentamaan polttohautaamiseen kaytettavaa roviota. Jain seuraamaan seremoniaa etaammalta, ja paikalliset tulivat kertomaan, etta vainaja oli haavalokuvaaja, joka oli pudonnut edellisena paivana kielekkeelta ja menettanyt siina henkensa. Olin tavannut tyypin.

Vainaja aseteltiin alasti (en ollut tarpeeksi lahella sanoakseni, oliko hanella jotain nivustensa verhona vai ei, nain vain paljaat kadet ja jalat) puolitoista metria korkean puulaverin paalle, paalle aseteltiin muutama lauta ja koko homma sytytettiin palamaan. Ensimmaisella yrityksella kostea kasa ei syttynyt, vaan omaisten piti kayda hakemassa lisaa petroolia hautauksen onnistumiseksi. Kun rovio lopulta syttyi, paikalla olleet omaiset ja kylalaiset heittivat tulee kourallisen vetta vainajan viimeiseksi juomaksi.

En seurannut ruumiin palamista loppuun, kuten ei suuri osa muistakaan hautajaisiin osallistuneista. Suurin osa ihmisista lahti, kun hiiltynyt vainaja alkoi paljastua ruumiin paalle asetettujen puiden palaessa loppuun, osa jo aeimmin. Jatin lahimmat omaiset paikalle seuraamaan seremonian loppuun - jossain polttamisen vaiheessa uhrille laheisin paikallaolija vapauttaa vainajan sielun rikkomalla hiiltyneen ruumiin kallon.

Ihmettelin, miten rauhallisesti ihmiset suhtautuivat kuolemaan. Itse en ollut aiemmin nahnyt vainajaa, nyt katselin, miten ihmiset jutustelivat hiljalleen niita naita ruumiin palaessa kymmenen metrin paassa.

Nepalin ja Intian hinduilla on erilainen suhtautuminen elamaan ja kuolemaan, kuin meilla lansimaisilla ihmisilla. Kuolema on elamassa aivan eri tavalla lasna, ja se hyvaksytaan osaksi kokonaisuutta. Kuolama ei ole absoluuttisen paha asia, vaan elaman kiertokulun valttamaton edellytys. Lansimaisista lahtokohdista on vaikea ymmartaa kuoleman jumalan palvomista yhtena tarkeimmista jumalista, mutta taalla Kalista puhutaan hymy huulilla.

Jatkoin kuvauskierrostani. Lounaan jalkeen paatin pesta temppelilta saamani Kalin merkin pois. Vaikka vanhan viisauden mukaan vieraalla maalla on aina hyva palvoa paikallisia jumalia, en osannut tuntea oloani kotoisaksi kuoleman jumalan merkki otsassani.

Olen jumissa Benissa. Kytkyani ei kuuu, paitsi satunnaisissa sahkopostiviesteissa, joissa han sanoo viipyvansa viela yhden paivan. Saa nahda, miten pitkaan lopulta paadyn kykkimaan tassa pikkukylassa.

Ei sen puoleen, en valita. Minuuttiaikatauluihin tottuneelle tekee ihan hyvaa istuskella puoli viikkoa odottamassa, josko han joskus tulisi. Rytmi taalla on rauhallinen, ainakin minulle, jolla ei ole mitaan merkittavampaa kiiretta minnekaan. Lepaily tekee hyvaa myos flunssalle, joka puhkesi Katmandussa ja alkaa nyt hiljalleen hellittaa. Kahden matkaviikon kohdalla iskenyt vasymys alkaa hellittaa.

Beni on antanut hyvan mahdollisuuden seurata nepalilaisten elamaa. Olen kolmen taalla vietetyn vuorokauden aikana nahnyt kolme lansimaalaista, muuten olen ollut paikallisten armoilla.

Nimittain armoilla oleminen on juuri sita, mita mina taalla olen. Kun paikallinen kansanmusiikkibandi sanoo tanssi ja viisikymmenta paikallista seuraa katseet tuimana, minahan tanssin. Lauantaina tanssin kulkueessa, jossa juhlittiin paikallisen suvun matriarkan 84-vuotista taivalta. Edellisena paivana tanssin haissa toisella takalaisista paakaduista. Tanssia paivat taynna…

Vaikka olo taalla tuntuu valilla valiaikaiselta paikallisnahtavyydelta, ihmiset ovat mukavia ja vieraanvaraisia. Minut toivotettiin tervetulleeksi kotiin seuraamaan hindulaisuuteen kuuluvaa 84 vuoden siirtymariittia, ja illalla sain lautasellisen papin paivan kunniaksi laittamaa pyhaa kasvisruokaa - joka muuten maun puolesta hakkaa oylatin mennen tullen.

Tahan mennessa olen seurannut kaksia haita sivusta, toiset niista olivat vieda hermot, kun paikallinen kansanmusiikkiyhtye viritti torvensa soimaan parin tunnin valein yon lapi, eika hyttysverkosta oikein ollut aanieristeeksi. Ehdin jokaisella kerralla kayda ennen musiikin taukoamista mielessani lapi kaikki osaamani suomenkieliset kiroukset ja suunnitella, miten eri soittimet parhaiten tekisi pysyvasti soittokelvottomiksi. Sitten taas pari tuntia unta ja sama kiroaminen tyynyliinaan alkoi uudestaan.

Taalla ollaan vahvemmin kiinni nepalilaisten paivarytmissa kuin Katmandussa. Viimeisetkin ravintolat (lue: hotellin ruokala) sulkevat ovensa yhdeksalta, ja ensimmaisena aamuna olin herata jarkytykseen, kun aamukuudelta henkilokunta oli ovella koputtamassa ja tarjoamassa aamuteeta. Tarjoilija oli varmaan viela kummastuneempi mina, kun avasin oven selvasti vasta sangysta nousseena - kaiken jarjen mukaanhan minun olisi pitanyt olla jo tunti hereilla.

Jakan odottamista. Ehka huomenna han tulee.

Istuskelin iltaa Myagdin piirikunnan paakaupungissa Benissa nuoren katmandulaisen insinoorin kanssa. Han oli viikko sitten aloittanut tyot Benissa pitkalti sveitsilaisten antaman kehitysrahan turvin tehtavassa valtion projektissa, jossa rakennetaan teita.

“Ensisijaisesti tarjoamme toita. Samalla rakennamme tieta”, insinoori selitti hankkeen prioriteetteja.

Molemmista, seka tyosta etta teista, on taalla Benissa pulaa. TIet jatkuvat kaupungista vain vajaan kymmenen kilometria kahteen suuntaan, minka jalkeen taalta pohjoiseen ei teita enaa ole. Pokharasta tanne tuo valtatie, joka haarautuu noin viisitoista kilometria ennen kapunkia, ja loppumatka on kivista, joskin bussilla ajettavissa olevaa hiekkatieta.

Nepalissa teita on erittain vahan, ja niiden puute asettaa syrjaseuruilla asuvat ihmiset erittain epatasa-arvoiseen asemaan. Kun pistaa paallekkain Nepalin elintasosta, kehitysasteesta ja tieverkosta kertovat kartat, koyhyyden ja teiden puutteen yhteyden huomaa helposti. Koyhassa lansiosassa on piirikuntia, joihin ei tule lainkaan teita.

“Olen kaynyt keskustelemassa lahialueen kylissa ja kuunnellut, mita mielta he hankkeesta ovat” insinoori kertoi. Kun kysyin, miten lopulta paatetaan, ketka saavat etuoikeuden uuteen tiehen, han selitti paatosten perustuvan melkoiseen selvitystyohon: kylalaisten haastatteluihin, tarvekartoitukseen, kustannustehokkuusarvioon, kulttuurisiin arvoihin.

Teiden rakentaminen taalla syrjassa tehdaan ilman suuria koneita. Hankkeeseen palkataan paikallista tyovoimaa, jota tarvitaan paljon. Sepelia ei tuoda tieta varten rekalla, vaan tien rakentajat murskaavat kivet yksitellen vasaralla. Kaikki tarvittava kannetaan paikalle ihmisvoimin.

Tyovoimaa tarvitaan paljon, ja se hankitaan paaosin lahikylista.

Tamantyyppiset kehityshankkeet tuntuvat tarpeellisilta, joskin niiden kustannustehokkuudesta voi olla montaa mielta. Tulevina vuosina, mikali rauha saadaan Nepaliin aikaan, pitaa keksia tekemista noin 50 000:lle toimettomaksi jaavalle sotilaalle (armeija pienentaa joukkojaan ja maoistien toiminta lakkaa kokonaan). Teiden rakentamisessa tarpeellista, joskin rankkaa tyota olisi tarjolla.

Insinoori tosin huomautti, ettei teiden tulo syrjaisiin kyliin ole valttamatta pwlkastaan hyva asia paikallisen yhteison elinvoiman kannalta. “Kun kylaan tulee tie, jotkut kayttavat tilaisuutta hyvkseen ja muuttavat pois. Tie tekee siitakin helpompaa.”

Lensin tanaan Pokharaan, joka on yksi Nepalin turismipaakaupungeista. Paikan henki ja ihmisten oletukset tiivistyivat melko hyvin, kun lentomatkalla paikalliset opiskelijat totesivat, etta kaupungissa ei turisin juuri kannata kayda, mutta sen viereen jarven rantaan rakennettu turistikeskus on hyva paikka.

Niin on. Ja ihan samanlaisia on Kanarialla, Jukatanilla ja monissa muissa maailman nurkissa. Korvaa merinakyma jarvella ja hiekka vuoristonakoalalla, ja siina ollaan. Kauniin maiseman nurkkaan on asennettu turistirysa.

Taksi vei taas jonnekin ihan muualle kuin mita piti ja laskutti roimasti ylihintaa “kiintean lentokenttataksan” nimella. Kaduilla sama ihminen tarjosi ensin rihkamaa, sitten opaskierrosta, sen jalkeen hotellia, valissa hamppua ja sienia ja lopuksi vain pyysi suoraan rahaa. Turismin kannalta kausi on ollut todella huono, ja siita riippuvaiset ihmiset ovat enemman tai vahemman epatoivoisia. Tai saattavathan he taallapain olla tallaisia aina, mista mina tiedan.

Huomaan kuitenkin vasyvani siihen, etta jokaisella minulle puhuvalla ihmisella tuntuu olevan jokin asia ajettavanaan. En nyt puhu pelkastaan turismiin liittyvasta helppoheikkijoukosta, vaikka sekin kylla alkaa rasittaa. Tarkoitan toimittajia, jotka ajavat toimittajien asemaa ja omaa poliittista nakokulmaansa sen sijaan, etta referoisivat tietoa. Tarkoitan poliitikkoja, jotka eivat vahingossakaan lipsauta ulos ainoatakaan sanaa, joka ei olisi suoraan poliittisesta ohjelmasta. Olen tavannut taalla valtavasti ihmisia, joiden kanssa puhuminen ei ole keskustelua vaan pirun huonosti peiteltya pyrkimysta kaunistella asioita.

Poikkeuksia on toki ollut. Tanaan livahdin paikallisten poikien sekaan kuvaamaan, kun he kalastivat omatekoisilla ongilla pikkusintteja. Kun roikuin paikalla vartin ja napsin laiskaan tahtiin kuvia (valo ei ollut parhaimmillaan, mutta miljoo ja mannekiinit olivat kylla erinomaiset, katsotaan mita kuvista lopulta saa aikaan), rupattelusta alkoi tulla ihan tavallista paskanjauhantaa.

Huomaan kaipaavani sita. Ymmarran, mita travellerit toisilta travellereilta kaipaavat. Tyhjaa puhetta. Hopottelya.

Olen ollut paikoissa, joissa en ole muukalainen, olen turisti. Katsotaan, miten meno muuttuu, kun huomenna liukenen muutamaksi paivaksi suurimmilta turistireiteilta sivuun.

Alppiruusuvallankumouksen jälkitunnelmissa Nepalissa on ruvettu kyselemään, kuka kantaa vastuun maassa tehdyistä vakavista ihmisoikeusloukkauksista. Kysymys on hyvä, ja poliittisesti erittäin vaikea.

Poliisi ja armeija ampuivat yhteistuumin hengiltä parisenkymmentä aseistamatonta mielenosoittajaa, ja parlamentissa on asiaan otettu ainakin nimellisesti tiukka linja: syylliset etsitään, ja demokraattisen liikkeen tukahduttamiseen syyllistyneitä rangaistaan. Puhutaan jopa johtotason ihmisistä, siis niistä, jotka antoivat käskyn tai oikeutuksen vetää liipasimesta.

Hyvä näin. Nepalissa vastuullisuuden kulttuuri on olematon, sillä päättäjät kätyreineen ovat perinteisesti päässeet rötöksistään kuin koira veräjästä. Kyse ei ole kovin uudesta jutusta - kastijärjestelmään on rakennettu sisään systeemi, jossa ylempikastiset saavat tehdä alemmilleen melkolailla mitä lystäävät. Se on vain siirretty poliittiseen järjestelmään niin, että ajatus teoistaan vastuuseen joutumisesta on ollut pääasiassa yläkastisille päättäjille täysin vieras.

Tällä viikolla oikeutta ovat vaatineet myös maoistikapinassa ja sen vastatoimissa “kadonneiden” omaiset. Kun armeija tuli mukaan kapinan kukistamiseen 2000-luvun alussa, alkoi maoistimielisiksi epäiltyjä ihmisiä kadota tuhatpäin. Omaiset ovat nyt perustaneet järjestön, joka vaatii päitä vadille.

Tässä tullaankin melkoisen ongelmalliselle alueelle, sillä armeijan määräsi aikanaan likaiseen sotaan parlamentti, siis se sama, joka nyt on palasi kansanjoukkojen tuella valtaan. Jos asiaa ruvetaan tutkimaan, syytösten tulilinjalla ovat kuninkaan, armeijan ja maoistien lisäksi nyt vallankumouksessa valtaan tulleet päättäjät. Nepalilaista päättäjää, jolla olisi vain puhtaita jauhoja pussissaan, saa hakea. Epäilen vahvasti. löytyykö täällä alle kolmekymppisiä poliitikkoja, joita ei kansainvälisen ihmisoikeuskoodiston perusteella pitäisi heittää hyväksi toviksi tyrmään.

Olen jutellut aiheesta monien asiantuntijoiden kanssa, ja kaikki pitävät tilannetta ongelmallisena. Pohjimmiltaan kyse on poliittisesta kaupankäynnistä: Jos ihmisoikeusloukkauksia ei käsitellä, seurauksena on paljon kaunaa á la Suomi 1918–2006. Samalla annetaan voimakas viesti, että ihmisten summittainen tappaminen on ihan jees - ei siitä ainakaan tilille joudu. Jos vuosikymmenten aikana tapahtuneita ihmisoikeusloukkauksia ruvetaan käsittelemään, vaarannetaan meneillään oleva rauhanprosessi. Eivät päättäjät tee päätöksiä, joiden seurauksena on kymmenen vuotta kapeaa kakkua omalle kontolle. Eivät missään päin maailmaa, eivätkä etenkään täällä.

Oma ongelmansa on, että ihmiset täällä eivät ole aina ihan täysin perillä siitä, mitä ja millä perustein voi vaatia. Paikalliset ovat olleet esimerkiksi haastamassa päättäjiä kansainväliseen rikostuomioistuimeen, vaikka Nepal ei ole koskaan allekirjoittanut kyseisen instituution peruskirjaa. Vaikka Nepal vahvistaisi sen ensi viikolla, menneistä ei ihmisiä täällä voisi haastaa oikeuteen, vaan sopimus koskisi vasta allekirjoituksen jälkeen tapahtuneita ihmisoikeusrikoksia.

Onko tie sitten totuuskomissio tyyliin Etelä-Afrikka tai oma tribunaali Jugoslavian tapaan? Asiasta perillä olevat pudistelevat päätään tässä vaiheessa: liian hidasta, kallista ja tehotonta, kertoo käytäntö.

Lopulta asia on kuitenkin niitä, jotka nepalilaisten on päätettävä itse. OHCHR järjestää tällä viikolla paikallisille kansalaisjärjestöille ja viranomaisille työpajan, jossa käsitellään siirtymäkauden oikeusjärjestelyitä eli sitä, millaisia mahdollisuuksia menneiden vuosien päättäjäpahikset on saada tilille teoistaa, mitä se maksaa ja miten erilaiset ratkaisut ovat toimineet muualla.

Melkoinen, melkoisen surullinen kakku tämä.