Nepalin-liftari

Istuskelin iltaa Myagdin piirikunnan paakaupungissa Benissa nuoren katmandulaisen insinoorin kanssa. Han oli viikko sitten aloittanut tyot Benissa pitkalti sveitsilaisten antaman kehitysrahan turvin tehtavassa valtion projektissa, jossa rakennetaan teita.

“Ensisijaisesti tarjoamme toita. Samalla rakennamme tieta”, insinoori selitti hankkeen prioriteetteja.

Molemmista, seka tyosta etta teista, on taalla Benissa pulaa. TIet jatkuvat kaupungista vain vajaan kymmenen kilometria kahteen suuntaan, minka jalkeen taalta pohjoiseen ei teita enaa ole. Pokharasta tanne tuo valtatie, joka haarautuu noin viisitoista kilometria ennen kapunkia, ja loppumatka on kivista, joskin bussilla ajettavissa olevaa hiekkatieta.

Nepalissa teita on erittain vahan, ja niiden puute asettaa syrjaseuruilla asuvat ihmiset erittain epatasa-arvoiseen asemaan. Kun pistaa paallekkain Nepalin elintasosta, kehitysasteesta ja tieverkosta kertovat kartat, koyhyyden ja teiden puutteen yhteyden huomaa helposti. Koyhassa lansiosassa on piirikuntia, joihin ei tule lainkaan teita.

“Olen kaynyt keskustelemassa lahialueen kylissa ja kuunnellut, mita mielta he hankkeesta ovat” insinoori kertoi. Kun kysyin, miten lopulta paatetaan, ketka saavat etuoikeuden uuteen tiehen, han selitti paatosten perustuvan melkoiseen selvitystyohon: kylalaisten haastatteluihin, tarvekartoitukseen, kustannustehokkuusarvioon, kulttuurisiin arvoihin.

Teiden rakentaminen taalla syrjassa tehdaan ilman suuria koneita. Hankkeeseen palkataan paikallista tyovoimaa, jota tarvitaan paljon. Sepelia ei tuoda tieta varten rekalla, vaan tien rakentajat murskaavat kivet yksitellen vasaralla. Kaikki tarvittava kannetaan paikalle ihmisvoimin.

Tyovoimaa tarvitaan paljon, ja se hankitaan paaosin lahikylista.

Tamantyyppiset kehityshankkeet tuntuvat tarpeellisilta, joskin niiden kustannustehokkuudesta voi olla montaa mielta. Tulevina vuosina, mikali rauha saadaan Nepaliin aikaan, pitaa keksia tekemista noin 50 000:lle toimettomaksi jaavalle sotilaalle (armeija pienentaa joukkojaan ja maoistien toiminta lakkaa kokonaan). Teiden rakentamisessa tarpeellista, joskin rankkaa tyota olisi tarjolla.

Insinoori tosin huomautti, ettei teiden tulo syrjaisiin kyliin ole valttamatta pwlkastaan hyva asia paikallisen yhteison elinvoiman kannalta. “Kun kylaan tulee tie, jotkut kayttavat tilaisuutta hyvkseen ja muuttavat pois. Tie tekee siitakin helpompaa.”

Lensin tanaan Pokharaan, joka on yksi Nepalin turismipaakaupungeista. Paikan henki ja ihmisten oletukset tiivistyivat melko hyvin, kun lentomatkalla paikalliset opiskelijat totesivat, etta kaupungissa ei turisin juuri kannata kayda, mutta sen viereen jarven rantaan rakennettu turistikeskus on hyva paikka.

Niin on. Ja ihan samanlaisia on Kanarialla, Jukatanilla ja monissa muissa maailman nurkissa. Korvaa merinakyma jarvella ja hiekka vuoristonakoalalla, ja siina ollaan. Kauniin maiseman nurkkaan on asennettu turistirysa.

Taksi vei taas jonnekin ihan muualle kuin mita piti ja laskutti roimasti ylihintaa “kiintean lentokenttataksan” nimella. Kaduilla sama ihminen tarjosi ensin rihkamaa, sitten opaskierrosta, sen jalkeen hotellia, valissa hamppua ja sienia ja lopuksi vain pyysi suoraan rahaa. Turismin kannalta kausi on ollut todella huono, ja siita riippuvaiset ihmiset ovat enemman tai vahemman epatoivoisia. Tai saattavathan he taallapain olla tallaisia aina, mista mina tiedan.

Huomaan kuitenkin vasyvani siihen, etta jokaisella minulle puhuvalla ihmisella tuntuu olevan jokin asia ajettavanaan. En nyt puhu pelkastaan turismiin liittyvasta helppoheikkijoukosta, vaikka sekin kylla alkaa rasittaa. Tarkoitan toimittajia, jotka ajavat toimittajien asemaa ja omaa poliittista nakokulmaansa sen sijaan, etta referoisivat tietoa. Tarkoitan poliitikkoja, jotka eivat vahingossakaan lipsauta ulos ainoatakaan sanaa, joka ei olisi suoraan poliittisesta ohjelmasta. Olen tavannut taalla valtavasti ihmisia, joiden kanssa puhuminen ei ole keskustelua vaan pirun huonosti peiteltya pyrkimysta kaunistella asioita.

Poikkeuksia on toki ollut. Tanaan livahdin paikallisten poikien sekaan kuvaamaan, kun he kalastivat omatekoisilla ongilla pikkusintteja. Kun roikuin paikalla vartin ja napsin laiskaan tahtiin kuvia (valo ei ollut parhaimmillaan, mutta miljoo ja mannekiinit olivat kylla erinomaiset, katsotaan mita kuvista lopulta saa aikaan), rupattelusta alkoi tulla ihan tavallista paskanjauhantaa.

Huomaan kaipaavani sita. Ymmarran, mita travellerit toisilta travellereilta kaipaavat. Tyhjaa puhetta. Hopottelya.

Olen ollut paikoissa, joissa en ole muukalainen, olen turisti. Katsotaan, miten meno muuttuu, kun huomenna liukenen muutamaksi paivaksi suurimmilta turistireiteilta sivuun.

Alppiruusuvallankumouksen jälkitunnelmissa Nepalissa on ruvettu kyselemään, kuka kantaa vastuun maassa tehdyistä vakavista ihmisoikeusloukkauksista. Kysymys on hyvä, ja poliittisesti erittäin vaikea.

Poliisi ja armeija ampuivat yhteistuumin hengiltä parisenkymmentä aseistamatonta mielenosoittajaa, ja parlamentissa on asiaan otettu ainakin nimellisesti tiukka linja: syylliset etsitään, ja demokraattisen liikkeen tukahduttamiseen syyllistyneitä rangaistaan. Puhutaan jopa johtotason ihmisistä, siis niistä, jotka antoivat käskyn tai oikeutuksen vetää liipasimesta.

Hyvä näin. Nepalissa vastuullisuuden kulttuuri on olematon, sillä päättäjät kätyreineen ovat perinteisesti päässeet rötöksistään kuin koira veräjästä. Kyse ei ole kovin uudesta jutusta - kastijärjestelmään on rakennettu sisään systeemi, jossa ylempikastiset saavat tehdä alemmilleen melkolailla mitä lystäävät. Se on vain siirretty poliittiseen järjestelmään niin, että ajatus teoistaan vastuuseen joutumisesta on ollut pääasiassa yläkastisille päättäjille täysin vieras.

Tällä viikolla oikeutta ovat vaatineet myös maoistikapinassa ja sen vastatoimissa “kadonneiden” omaiset. Kun armeija tuli mukaan kapinan kukistamiseen 2000-luvun alussa, alkoi maoistimielisiksi epäiltyjä ihmisiä kadota tuhatpäin. Omaiset ovat nyt perustaneet järjestön, joka vaatii päitä vadille.

Tässä tullaankin melkoisen ongelmalliselle alueelle, sillä armeijan määräsi aikanaan likaiseen sotaan parlamentti, siis se sama, joka nyt on palasi kansanjoukkojen tuella valtaan. Jos asiaa ruvetaan tutkimaan, syytösten tulilinjalla ovat kuninkaan, armeijan ja maoistien lisäksi nyt vallankumouksessa valtaan tulleet päättäjät. Nepalilaista päättäjää, jolla olisi vain puhtaita jauhoja pussissaan, saa hakea. Epäilen vahvasti. löytyykö täällä alle kolmekymppisiä poliitikkoja, joita ei kansainvälisen ihmisoikeuskoodiston perusteella pitäisi heittää hyväksi toviksi tyrmään.

Olen jutellut aiheesta monien asiantuntijoiden kanssa, ja kaikki pitävät tilannetta ongelmallisena. Pohjimmiltaan kyse on poliittisesta kaupankäynnistä: Jos ihmisoikeusloukkauksia ei käsitellä, seurauksena on paljon kaunaa á la Suomi 1918–2006. Samalla annetaan voimakas viesti, että ihmisten summittainen tappaminen on ihan jees - ei siitä ainakaan tilille joudu. Jos vuosikymmenten aikana tapahtuneita ihmisoikeusloukkauksia ruvetaan käsittelemään, vaarannetaan meneillään oleva rauhanprosessi. Eivät päättäjät tee päätöksiä, joiden seurauksena on kymmenen vuotta kapeaa kakkua omalle kontolle. Eivät missään päin maailmaa, eivätkä etenkään täällä.

Oma ongelmansa on, että ihmiset täällä eivät ole aina ihan täysin perillä siitä, mitä ja millä perustein voi vaatia. Paikalliset ovat olleet esimerkiksi haastamassa päättäjiä kansainväliseen rikostuomioistuimeen, vaikka Nepal ei ole koskaan allekirjoittanut kyseisen instituution peruskirjaa. Vaikka Nepal vahvistaisi sen ensi viikolla, menneistä ei ihmisiä täällä voisi haastaa oikeuteen, vaan sopimus koskisi vasta allekirjoituksen jälkeen tapahtuneita ihmisoikeusrikoksia.

Onko tie sitten totuuskomissio tyyliin Etelä-Afrikka tai oma tribunaali Jugoslavian tapaan? Asiasta perillä olevat pudistelevat päätään tässä vaiheessa: liian hidasta, kallista ja tehotonta, kertoo käytäntö.

Lopulta asia on kuitenkin niitä, jotka nepalilaisten on päätettävä itse. OHCHR järjestää tällä viikolla paikallisille kansalaisjärjestöille ja viranomaisille työpajan, jossa käsitellään siirtymäkauden oikeusjärjestelyitä eli sitä, millaisia mahdollisuuksia menneiden vuosien päättäjäpahikset on saada tilille teoistaa, mitä se maksaa ja miten erilaiset ratkaisut ovat toimineet muualla.

Melkoinen, melkoisen surullinen kakku tämä.

Varoitus: tämä merkintä sisältää päiväkirjamaista lätinää ja turistityylistä hintatietoutta.

Vietin tänään toista sairaspäivää viikonloppuna saamani flunssan takia. Peruin sovitut tapaamiset ja nukuin pitkään. Ostin eilen nenäsumutetta (400 rupiaa) ja yskänlääkettä (80 rupiaa, vaikka purkissa sanottiin, ettei missään nimessä saa pyytää enempää kuin 45), jotka ovat auttaneet oloani paljon. Tänään tunsin melkein huonoa omaatuntoa, kun ilmoitin, etten ehdi keskustelemaan toimittaja-aktivistin kanssa. Tuntui, että tarvitsen vähän lepoa ennen kaupungista lähtemistä.

Vapaapäivän kunniaksi kävelin rauhalliseen tahtiin kaupungilla ja pumppasin ulkomaista valuuttaa Nepalin budjettiin.

Ensiksikin ostin lentoliput juttumatkalle Pokharaan, 55 dollaria. Tosin, kun menin hakemaan lippuja, sanoivat että pitäisi maksaa verot päälle. Sanoin, ettei asiasta ollut mitään puhetta, joten ottivat 55 dollaria ja kohauttelivat olkapäitään. Pomo ei ollut paikalla, mutta eivätpähän ole soitelleet tähän mennessä. Huomisaamuna selviää, pääseekö lentolipuillani mihinkään.

Nistatukkani oli päässyt venähtämään melkein mulletin mittoihin, joten olin jo vähän aikaa ajatellut käyväni siistimässä tukkaani. Kun olin aiemmin kuljeskellut kaupungilla, partureita oli tuntunut olevan joka mutkan takana, mutta nyt sain vaellella hyvän tovin Katmandun keskustassa ennen kuin löysin oikean ammatin harjoittajan, joka oli sateen jälkeen availemassa puotiaan.

Yhteistä kieltä ei ollut, mutta koetin selittää, että lyhentäisi sivuilta ja takaa, kolmesenttisessä sängessä kun ei päälaella ole juuri siistittävää. Ohjeistus tuntui menevän perille, ja komeasti harmaantunut parturi ryhtyi naksimaan tukkaa pois vanhan näköisillä, mutta ilmeisen terävillä saksillaan. Kiinnitin huomiota tekniikkaan: sakset kävivät noin kahdesti sekunnissa, ja aina parin-kolmen leikkaavan naksauksen jälkeen tuli pari tyhjää. Ilmeisesti saksien puhdistusta varten?

Viimeistelyn parturi teki perinteisellä partaveitsellä. Koetin suhtautua luottavaisesti tuohon työkaluun, joka minulle on tuttu gansterileffojen kohtauksista, joissa joltakulta onnettomalta viilletään kaupa auki. Vähän hirvitti, kun haivenia siistittiin ohimolta ja pikkiriikkisen liikkeen nurkissa pyörivät lapset nykivät parturia lahkeista.

Ei viiltoja, kuitenkaan.

Lopuksi sain kymmenen minuutin pää- ja hartiahieronnan. Otteet olivat ronskit, mutta varmat. jäi hyvä olo.

Koko lysti maksoi 150 rupiaa, siis alle kaksi euroa. Luulin sopineeni 50 rupiasta, mutta kolminkertainenkin hinta tuntui ihan kohtuulliselta. Vaaranahan on, että turistit pumppaavat inflaatiota maksamalla ylihintaa, mutta vähempi olisi kyllä tuntunut ammattitaidon pilkkaamiselta. Tukka oli kuitenkin siisti leikkauksen jälkeen, eikä hieronnassa todellakaan ollut mitään valittamista.

Olen ollut pari vuotta loputtoman tuskastunut pukuuni, jonka hankin alun perin ylioppilasjuhliini. Pukuja on minusta holtittoman vaikeaa ostaa - ne istuvat harvoin hyvin, ja maksavat aina huomattavan paljon.

Katmandu on pullollaan räätäleitä, joten ajattelin antaa parille mahdollisuuden todistaa taitonsa. Kävin tilaamassa Thamelin turistialueelta kevyesti liituraitaisen, hiilenharmaan kaksinappisen mittapuvun, siihen ylimääräiset housut ja pari siniharmaata kauluspaitaa. Kangas oli japanilaista (niin varmaan) tukevaa villakangasta, se tuntui käsissä kohtuullisen laadukkaalta. Räätäli otti mittoja ja lupasi, että puku on sovitettavassa mallissa ensi maanantaina. Koko paketille sovimme hintaa 15000 rupiaa, suurin piirtein 180 euroa. Pelkkä puku olisi ollut hieman yli kymmenen tuhatta rupiaa.

Kun maleksin kauemmas turistialueen hälystä, oli pakko mennä kysäisemään kilpailevan räätälin vertailuhintaa, ja sen seurauksena sitten päädyin teetättämään toisenkin puvun. Kangas oli vähän epämääräisen oloista, mutta kevyttä tummanruskeaa sekoitekangasta, “Italiasta”. Pyysin tekemään istuvan kolminappisen puvun ja löysähköt housut. Hinta ei ollut paha, 5500 rupiaa - siis kuutisenkymmentä euroa. Sitäkin pitäisi käydä sovittamassa ensi maanantaina,, jos nyt satun olemaan kaupungissa.

Olen varsin kiinnostunut siitä, millaista laatua ja tyyliä räätälit saavat aikaan. Kun olen kysellyt hyvää räätäliä, olen saanut melko ympäripyöreitä vastauksia. Kyse on kuulemma lähinnä tuuripelista, joskin kaikki tekevät keskimäärin ihan asiallista työtä.

Ja mitä minä teen kahdella mittatilauspuvulla? Mitä ihmettä?

Taitaa olla korkea aika lähteä ottamaan perspektiiviä kulutushysteerisen Katmandun ulkopuolelta.

Nepalin liikennekulttuuri on, no, sanottaisiinko että hiukkasen erilainen kuin Suomessa. Autoja Katmandussa on tiepintaan verrattuna valtavasti. Monet kadut tiet ovat ihan oikeasti kapeita ja leveinäkin ne tuntuvat ahtailta.

Liikenne on vasemmanpuoleinen, mikä aiheutti pari ensimmäistä päivää kevyitä sopeutumisvaikeuksia tienylityksissä, jotka siis tapahtuvat autojen välissä kolmenkymmenen sentin marginaalilla puikkelehtien.

Merkittävin ero suomalaiseen liikennekulttuuriin verrattuna tuntuu olevan äänitorven käyttö. Täällä ollaan selvästi sitä mieltä, että kun moinen ominaisuus on autoon kehitetty, sitä on syytä myös käyttää.

Täällä kuljettajat varoittavat äänimerkillä siitä tosiasiasta, että he ovat tulossa. Varoitus voidaan antaa selin kulkeville jalankulkijoille, tai ainakin ennen jokaista kadunkulmaa. Leveillä kaduilla kaistajako on yleensä vähän niin ja näin, ja kun kuljettaja lähestyy hitaampaa kanssamatkustajaa pimeästä kulmasta, hän varoittaa tulemisestaan tuuttaamalla sarjan varoitusmerkkejä.

Ajatus sinänsä on hyvä - kapeita katuja kulkiessa ei tarvitse paljoa taaksepäin pälyillä; jos joku on tulossa, hän antaa kyllä kuulua itsestään. Monikaistaisilla teillä liikenne sujuu yllättävän jouhevasti, jollein ajoittaisia täydellisiä seisauksia lasketa.

Jatkuvan tööttäämisen kääntöpuoli on hirvittävä melusaaste, joka täyttää Katmandun keskustan. Intensiivinen töötötys alkaa aamuseitsemän aikaan ja jatkuu läpi päivän iltayhdeksään. Siltä on mahdotonta päästä pakoon.

Melua oppii parissa viikossa vihaamaan intensiivisesti. Välillä tekisi mieli reklamoida autotehtaille, että äänitorviin pitäisi asentaa jonkinlainen aikaviive, joka sallisi tööttäämisen vain siedettävin väliajoin. Luulisi, että kunnon tuuttaus kerran tunnissa olisi enemmän kuin tarpeeksi vaativallekin kuljettajalle.

Olen täällä ihmisten kanssa jutellessani törmännyt tämän tästä epäilyihin, että joku kytkyistäni kuuluu jonkin tiedustelupalvelun palkkalistoille.

Suurlähetystön ihmisten kanssa kerroin puhelustani heidän suosittelemansa yhteyshenkilön kanssa. Tyyppi on varsin näyttävässä asemassa oleva nepalilainen toimittaja, joka vaikutti puhelimessa aivan käsittämättömän skarpilta ja verkottuneelta ihmiseltä. “Voin järjestää sinulle haastatteluita huippupoliitikkojen ja avainasemassa olevien toimittajien kanssa. Kerro mitä teet, minä autan parhaani mukaan. Yksityiskohtaisesti, mitä olet ajatellut täällä tehdä?”

Lähetystön ihmiset arvailivat, tekeeköhän kyseinen ihminen töitä Intialle vai CIA:lle. “Mutta äärettömän hyödyllinen hän on, joka tapauksessa.”

Eilen juttelin täällä puolitoista vuotta työskennelleen brittiläisen lehtikuvaajan kanssa. Hän suhtoutui nuivasti toiseen täällä työskentelevään ulkomaalaisjournalistiin. “Hän ei ole niin hyvä, että pystyisi elämään sillä rahalla. Vaikuttaa huonolta peiteoperaatiolta, jätkä tekee kuitenkin töitä jollekin eurooppalaiselle salaiselle palvelulle ja on toimittaja vain kulissiksi.”

Minua nuo jutut ovat tähän asti lähinnä naurattaneet, mutta kun tänään sain kutsun teelle paikallisen journalistiliiton edustajan kanssa, huomasin epäileväni tapaamisen olevan lähinnä yritys urkkia tekemisiäni täällä.

Vainoharhaisuus tarttuu.

Viikonloppuna otin reilusti irti pääkaupungin kohinasta ja suuntasin ihan erilaisen kuohunnan keskelle, Bhota Kosi -joen nopeisiin virtapaukkoihin. Nepalissa asuvat suomalaiset olivat järjestäneet koskilauttailureissun, jolle ehdottomasti halusin mukaan.

Matka alkoi kolmen tunnin köröttelyllä pitkin Kiinaan vievää valtatietä. Matkalla ymmärsin varsin paljon aiemmin kuulemistani puheista. “Valtatie” oli surkeassa kunnossa oleva kinttupolku, joka kiemurteli pitkin vuorenrinteitä. Kaikissa kohdissa vastakkain tulevat autot eivät mahtuneet ohittamaan toisiaan, joskin autoja tuli sen verran harvakseltaan, ettei tämä aiheuttanut suuren suurta ongelmaa. Siellä täällä puolet tiestä oli lähtenyt maanvyörymän mukaan.

Maisemat olivat uskomattomia. Vuoria vuorten perään, ei tosin Himalajan valkohuipppuja vaan matalampia, kokonaan puiden peittämiä rinteitä. katmandun laakosta nousemisen jälkeen ilma raikastui ja muuttui helpommaksi hengittää.

Ensimmäinen päivä oli lähinnä lauttailun opettelua. Lähdimme koskiin kahdella lautalla, molemmissa kuusi turistia ja pari opasta. Välillä mentiin kuohuihin, sitten kelluteltiin alavirtaan ja ihasteltiin maisemia. Riippusiltoja, vuoria, lapsia paimentamassa vuohia.

Illaksi pisteltiin parinkymmenen kilometrin päähän Tiibetin rajasta rauhalliseen lomakeskukseen. Nukahdimme Bhota Kosin kohinaan.

Aamulla lähdimme laskemaan huomattavasti rankempia kuohuja, ja hommassa alkoi olla ihan oikea tekemisen meininki. “Right back! Stop! Jump right! Back to seats! Get down!” Kahdesti ihmisiä putosi lautasta veden varaan.

Hieno matka, upea kokemus. Kylmässä, jäätiköiltä tulevassa vedessä puljaaminen sai vain minulle aikaan melkoisen pahan flunssan, jonka takia taidan joutua ottamaan pari päivää rauhallisesti. Jotenkin nyt ei tunnu ollenkaan siltä, että kaiken tämän pakokaasun keskellä haastateltavien perässä juokseminen olisi erityisen hyvä idea.

Jostain on saatava yskänlääkettä. Vahvaa sellaista.

Reilu tuhat nepalilaista toimittajaa marssi torstaiaamuna lehdistönvapauden kansainvälisen päivän kunniaksi Katmandussax. Tunnelma oli melkoisen hauska, kun hyppelehdin keskustan kapeilla kaduilla ja yritin etsiä sopivaa koroketta, jolta saisi rauhallisesta, jopa hartaasta mielenosoituksesta hyvän kuvan.

Toimittajilla on syytä marssia. He olivat varsin suuressa roolissa alppiruusuvallankumouksessa, sekä mielenosoittajina että mielenosoituksista raportoijina.

Toinen syy marssia lehdistönvapauden puolesta Nepalissa on maan tiukka sensuuri. Toimittajat ovat olleet sekä kuninkaan että maoistien kohteena, ja Nepal on ollut yksi synkimmistä lehdistönvapauden perslävistä. Toimituksia on pistetty rynnäköimällä sileäksi, toimittajia vangittu ja muutamat ovat päässeet hengestään työnsä takia.

Mitä toimittamisen laatuun tulee, täällä on alkanut suhtautua paikallisiin medioihin hiukkasen epäillen. Otetaan esimerkiksi viime viikon lopulla julkaistu Kantipur-kustantamon uutinen, jonka mukaan armeija “hyökkäsi laittomasti maoistien rauhanomaiseen massakokoontumiseen”. Uutisen mukaan armeijan helikopterit tulittivat konekiväärein noin kymmentä tuhatta paikalla ollutta ihmistä, joiden joukoissa oli myös aseistautuneita maoistisissejä. Hyökkäyksen tulos: yksi ihminen loukkaantui nenään.

Täällä lukee paljon uutisia, joissa ihan kaikki ei natsaa. Lehdistöön siirtyy sama juttu kuin muuhunkin täällä kommunikointiin - kaikilla on asia ajettavanaan, ja faktat valitaan tai muokataan ajettavan asian mukaan.

Ehkä tilanne muuttuu, kun ei ole valittava omaa puolta, vaan tilanne sallii ihan oikean objektiivisuuden.

Tulin illalla hotellille. Hotellin henkilökunta alkaa tuntea minut viikon jälkeen ulkonäöltä varsin hyvin. Ravintolan ja vastaanoton väki tervehtii ja kyselee kuulumisia, mihin vastataan kohteliaisuuksilla. Tänään taisin kuitenkin livetä vähän ruodusta.

“Namaste, mitä kuuluu?” “Namaste, mitäs tässä.” “Mitä olet tehnyt tänään. Näytät väsyneeltä?” “Töitä, töitä… Odotas, tästä tulet kyllä kateelliseksi?” “No, mitä? Jos se on rakastajatar, niin olen kyllä takuulla kateellinen.” “Ei, odotas, näet ihan pian.”

Kaivoin kameran repusta ja näytin päivän antia. “Hei, tämä on Amrit Gurung, Nepathya-bändin laulaja. Oliko heillä keikka tänään?” “Ei, kävin tekemässä haastattelun. He ovat tulossa Suomeen, ja teen juttua suomalaisiin lehtiin.”

Niin, Nepathya on tulossa Suomeen toukokuun lopussa Maailma kylässä -festivaaleille. Yhtye on varsin suosittu täällä Nepalissa. Toistaiseksi kaikki, joilta olen bändistä kysynyt, ovat sen tunteneet. Ja olen kysynyt aika monilta.

“Vaikka monet niin väittävät, en sanoisi Nepathyaa varsinaisesti Nepalin suosituimmaksi bändiksi,” yhtyeen manageri Kiran Shrestha sanoi kun juttelimme tänään ennen bändin tapaamista. “Pikemminkin bändi on ollut tasaisimmin suosionsa säilyttänyt yhtye viimeisen viidentoista vuoden aikana. Muut ovat tulleet ja menneet, Nepathya on pysynyt kaiken aikaa pinnalla.”

Nepathya perustettiin 1990, ja soittoporukka on vaihtunut moneen kertaan. Laulaja ja yhtyeen moottori Amrit Gurung sen sijaan on ja pysyy, Bändillä on paljon ansioita, joista näin minun vinkkelistäni suurin on se, että sitä kuuntelevat niin teinit kuin vanhuksetkin. Keikoilla käy porukkaa laidasta laitaan.

Bändin Suomeen järjestäneen Suomi-Nepal-seuran ihmiset ovatkin kaupanneet Nepathyaa Nepalin Eppu Normaalina.

Kappas, onnistuinpa venyttämään jutta pitkään ennen kuin kerron yhtyeen musiikista mitään, mutta nyt se tulee: Nepathyan menestyksen salaisuus rokkimeininki ja tiukka noja kansanmusiikkiin. Etenkin alkuvaiheessa suurin osa biiseistä oli Armitin vaellusmatkoillaan nepalikylistä keräämiä melodioita ja luritelmia. Ne sitten sovitettiin nykyaikaan sopivaksi pistämällä mukaan vähän sähkökitaraa ja perusrumpupatteria. Nykyään aika paljon, bändi on ollut liukumasta popista rokin puolelle aikamoista vauhtia. Näin sanovat.

Vuosituhannen vaihteesta Nepathya on tehnyt enemmän ja enemmän yhteiskunnallista musiikkia ja itse asiassa jopa säveltänyt uusia biisejä vanhojen kansanlaulujen päälle improvisoimisen sijaan. Vanhat folk-rakkauslaulut ovat jääneet vähemmälle, ja tilalle on tullut (minun mielestäni mastodonttisia) poprock-biisejä, joiden sanat kertovat Nepalin maoistikapinan ja sen vastaisen taistelun aiheuttamasta inhimillisestä kärsimyksestä.

En oikein tiedä, miten suureksi myyntivaltiksi Nepathyasta olisi Suomessa. Ei varmaan kovinkaan kummoiseksi. Bändin musiikki toimii kuitenkin takuuvarmasti Nepalista lähteneille expateille ja varmasti monille Maailma kylässä -ihmisille. Jos festarointi ei onnistu mutta Nepathyaa olisi kiva nähdä, bändi käy piipahtamassa touko-kesäkuun vaihteessa keikalla Tampereella ja konsertoi Suomi-Nepal -seuran tapahtumassa Gloriassa.

Lisää Nepathyasta ja Amritin musiikillisesta maailmankuvasta voi lukea maksullisista/maksavista lehdistä, jahka Maailma kylässä koittaa ja on aika rummuttaa ulkomaalaisia vieraita.

No, loppujen lopuksi kuitenkin sopimaton pätemiseni päivän töilläni asettui melko hyvään perspektiiviin, kun kuvat illan traveller-seurueestani taisivat kiinnostaa respan poikia enemmän kuin ihan asialliset bändipotretit. “kuka tuo tyttö on? Niin suloinen. Mistä hän on? Onko sinulla hänen puhelinnumeronsa? Ei, en varmasti käytä sitä mitenkään väärin, anna se nyt vaan, jooko!”

P.S. Niin ja Lari: otahan yhteyttä Suomi-Nepal -seuraan, niin pääset yhyttymään Armitin kanssa kun bändi on Suomessa. Sällillä on vaellusmatkoiltaan DAT-arkisto nepalilaisia kansanlauluja, ja saattaisit olla asiasta kiinnostunut. Armit totesi, että Nepalin kansanmusiikin kerääminen on SE hänen juttunsa, ja ajattelin puolestani, että te voisitte tulla juttuun. (Kun et vastaa sähköposteihin, niin pitää pistää asiat jakoon näin ilmoitustaulun kautta.)

Sää täällä Katmandussa on ollut muutamat viime päivät varsin uskollinen tavoilleen. Elämä tuntuu kulkevan vuorokauden mittaisissa sykleissä.

Aamulla lähden ulos pitkissä housuissa ja t-paidassa ja epäilen, olenko alipukeutunut. Ennen kahdeksaa on mukavan viileää, lämpitila on hieman alle kahdenkymmenen asteen.

Yhteentoista mennessä elohopea on kivunnut mittarissa kolmenkymmenen asteen kieppeille. Aurinko paistaa suoraan yläpuolelta, joten pakopaikkaa paahteelta ei löydy kuin karkaamalla kauniista ilmasta sisään tai asettumalla lepäämään puiden alle.

Juuri ennen kuin ilta alkaa hämärtyä neljän-viiden aikaan, taivas peittyy synkkiin pilviin. En kolmeen päivään ole tiennyt, milloin aurinko laskee, koska niihin aikoihin taivas salamoi ja kaataa niskaan vettä puolen litran pisaroina.

Perjantaina laskin minuutissa kaksikymmentäyksi salamaa. Ukkonen jatkuin tunnin. Vappuaaton piknikillä joku kertoi kuulleensa, että sopivalla tuulella ukkospilvet eivät pääse pakenemaan Katmandun laaksosta, vaan myrsky pysähtyy kaupungin päälle. Kuulostaa uskottavalta, vaikkei välttämättä olekaan totta.

Eilisiltana istuin iltakymmeneen terassilla t-paidassa. Lämmin jatkuin pitkään. “Se tarkoittaa, että huomisesta tulee järjesttömän kuuma”, isäntäni ennusti. Enpä tiedä. Yhtä järjesttömältä tämä kuumuus on Suomesta tulleena tuntunut joka päivä.