Kahdet haat ja yhdet 84-vuotisjuhlat
Olen jumissa Benissa. Kytkyani ei kuuu, paitsi satunnaisissa sahkopostiviesteissa, joissa han sanoo viipyvansa viela yhden paivan. Saa nahda, miten pitkaan lopulta paadyn kykkimaan tassa pikkukylassa.
Ei sen puoleen, en valita. Minuuttiaikatauluihin tottuneelle tekee ihan hyvaa istuskella puoli viikkoa odottamassa, josko han joskus tulisi. Rytmi taalla on rauhallinen, ainakin minulle, jolla ei ole mitaan merkittavampaa kiiretta minnekaan. Lepaily tekee hyvaa myos flunssalle, joka puhkesi Katmandussa ja alkaa nyt hiljalleen hellittaa. Kahden matkaviikon kohdalla iskenyt vasymys alkaa hellittaa.
Beni on antanut hyvan mahdollisuuden seurata nepalilaisten elamaa. Olen kolmen taalla vietetyn vuorokauden aikana nahnyt kolme lansimaalaista, muuten olen ollut paikallisten armoilla.
Nimittain armoilla oleminen on juuri sita, mita mina taalla olen. Kun paikallinen kansanmusiikkibandi sanoo tanssi ja viisikymmenta paikallista seuraa katseet tuimana, minahan tanssin. Lauantaina tanssin kulkueessa, jossa juhlittiin paikallisen suvun matriarkan 84-vuotista taivalta. Edellisena paivana tanssin haissa toisella takalaisista paakaduista. Tanssia paivat taynna…
Vaikka olo taalla tuntuu valilla valiaikaiselta paikallisnahtavyydelta, ihmiset ovat mukavia ja vieraanvaraisia. Minut toivotettiin tervetulleeksi kotiin seuraamaan hindulaisuuteen kuuluvaa 84 vuoden siirtymariittia, ja illalla sain lautasellisen papin paivan kunniaksi laittamaa pyhaa kasvisruokaa - joka muuten maun puolesta hakkaa oylatin mennen tullen.
Tahan mennessa olen seurannut kaksia haita sivusta, toiset niista olivat vieda hermot, kun paikallinen kansanmusiikkiyhtye viritti torvensa soimaan parin tunnin valein yon lapi, eika hyttysverkosta oikein ollut aanieristeeksi. Ehdin jokaisella kerralla kayda ennen musiikin taukoamista mielessani lapi kaikki osaamani suomenkieliset kiroukset ja suunnitella, miten eri soittimet parhaiten tekisi pysyvasti soittokelvottomiksi. Sitten taas pari tuntia unta ja sama kiroaminen tyynyliinaan alkoi uudestaan.
Taalla ollaan vahvemmin kiinni nepalilaisten paivarytmissa kuin Katmandussa. Viimeisetkin ravintolat (lue: hotellin ruokala) sulkevat ovensa yhdeksalta, ja ensimmaisena aamuna olin herata jarkytykseen, kun aamukuudelta henkilokunta oli ovella koputtamassa ja tarjoamassa aamuteeta. Tarjoilija oli varmaan viela kummastuneempi mina, kun avasin oven selvasti vasta sangysta nousseena - kaiken jarjen mukaanhan minun olisi pitanyt olla jo tunti hereilla.
Jakan odottamista. Ehka huomenna han tulee.