Tööttää ensin
Nepalin liikennekulttuuri on, no, sanottaisiinko että hiukkasen erilainen kuin Suomessa. Autoja Katmandussa on tiepintaan verrattuna valtavasti. Monet kadut tiet ovat ihan oikeasti kapeita ja leveinäkin ne tuntuvat ahtailta.
Liikenne on vasemmanpuoleinen, mikä aiheutti pari ensimmäistä päivää kevyitä sopeutumisvaikeuksia tienylityksissä, jotka siis tapahtuvat autojen välissä kolmenkymmenen sentin marginaalilla puikkelehtien.
Merkittävin ero suomalaiseen liikennekulttuuriin verrattuna tuntuu olevan äänitorven käyttö. Täällä ollaan selvästi sitä mieltä, että kun moinen ominaisuus on autoon kehitetty, sitä on syytä myös käyttää.
Täällä kuljettajat varoittavat äänimerkillä siitä tosiasiasta, että he ovat tulossa. Varoitus voidaan antaa selin kulkeville jalankulkijoille, tai ainakin ennen jokaista kadunkulmaa. Leveillä kaduilla kaistajako on yleensä vähän niin ja näin, ja kun kuljettaja lähestyy hitaampaa kanssamatkustajaa pimeästä kulmasta, hän varoittaa tulemisestaan tuuttaamalla sarjan varoitusmerkkejä.
Ajatus sinänsä on hyvä - kapeita katuja kulkiessa ei tarvitse paljoa taaksepäin pälyillä; jos joku on tulossa, hän antaa kyllä kuulua itsestään. Monikaistaisilla teillä liikenne sujuu yllättävän jouhevasti, jollein ajoittaisia täydellisiä seisauksia lasketa.
Jatkuvan tööttäämisen kääntöpuoli on hirvittävä melusaaste, joka täyttää Katmandun keskustan. Intensiivinen töötötys alkaa aamuseitsemän aikaan ja jatkuu läpi päivän iltayhdeksään. Siltä on mahdotonta päästä pakoon.
Melua oppii parissa viikossa vihaamaan intensiivisesti. Välillä tekisi mieli reklamoida autotehtaille, että äänitorviin pitäisi asentaa jonkinlainen aikaviive, joka sallisi tööttäämisen vain siedettävin väliajoin. Luulisi, että kunnon tuuttaus kerran tunnissa olisi enemmän kuin tarpeeksi vaativallekin kuljettajalle.